31.8. oli käynti äitiyspolilla mun turvotusten takia. Suunnitelma oli, että piti olla enää tavallinen neuvola ja parin viikon päästä taas neuvola jolloin saadaan lähete äitiyspolille yliaikaisuuden takia. Viimeisillä raskausviikoilla kuitenkin turvotus vain paheni ja sille ei löytynyt mitään syytä jonka takia sain läheteen jo kolme päivää ennen laskettua aikaa äitiyspolille. 31. päivä perjantaina sitten turvotukseen ei löytynyt syytä, mutta ultrassa huomattiin, että Tipi oli jo reilun kokoinen vauva jonka jälkeen lääkäri kysyi millä viikoilla itse olen syntynyt. Ja itsehän olin reilusti yliaikainen. Näillä tiedoilla lääkäri tuli siihen tulokseen, ettei haluta vauvan enää hirveästi kasvavan ja minun kohdallani oli suuri todennäköisyys ettei synnytys käynnistyisi itsestään ainakaan kovin nopeasti. Päätettiin siis, että synnytys käynnistetään. Sain kolmesta eri päivästä päättää milloin tulisimme käynnistykseen ja päätin, että se päivä olisi 2.9. sunnuntai. Päivä ennen laskettua aikaa
Tuli sitten sunnuntai ja mentiin taysille aamulla yhdeksäksi kovin jännittyneinä. Pian pieni prinsessa olisi meidän sylissä... voi kuinka väärässä oltiinkaan. Käynnistys aloitettiin lääkkeellisesti jota kesti sunnuntain, maanantain ja tiistain. Mitään ei oikein tapahtunut, huonekaverit vaihtuivat, olivat myös käynnistyksessä, mutta lähtivät heti ensimmäisen lääkkeen jälkeen synnyttämään. Keskiviikkona laitettiin ballonki, jonka laitosta alkoi tunnin kestävä supistus, onneksi tunnin jälkeen supistuksiin tuli tauot mukaan. Olin jo varma, että nyt synnytys käynnistyi. Supistukset jatkuivat pari tuntia ja sen jälkeen loppuivat. Tuli torstai. Ballonki ei ollut lähtenyt itsestään, joten aamupäivällä se otettiin pois. Sitten tuli tähän mennessä paras uutinen, nyt lähdetään synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun.
Kävelin itse saliin ja saliin päästyäni olin todella jännittynyt. Ensimmäisenä oli luvassa yksi hirveimmistä asioista neula pelkoni takia... kanyylin laitto. Kätilö yritti kerran laittaa kanyylia mutta ei onnistunut ensimmäisellä kerralla ja tuli siihen tulokseen, ettei halua pelkoni takia tökkiä montaa kertaa joten soitti anestesialääkärin laittamaan kanyylin paikalleen ja se onneksi meni kerrasta paikalleen. Pian myös mies saapui paikalle, koska oli tottakai kotona nukkumassa minun ollessa osastolla. Sitten olikin kalvojen puhkaisun vuoro. Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että katsellaan tunnin verran alkaako supistukset vai aloitetaanko oksitosiini tippa. Supistuksethan alkoivat heti, mutta sehän ei kätilöille riittänyt joten tunnin jälkeen aloitettiin myös oksitosiini tippa ja supistuksethan alkoivat heti voimistua. Sain myös melkein heti ilokaasun käyttöön ja itselläni toimi loisavasti vaikka olinkin kuullut ettei monella toimi. Ilokaasulla pärjäsinkin todella hyvin. Oksitosiini annosta nostettiin ja nostettiin maksimiin saakka. Supistukset olivat jo todella kipeitä. Kello oli noin 22-23 ja mies oli viemässä autoa kotiin, mutta tulossa pian takaisin. Tällä välillä mukana ollut harjoittelija kysyi mitä olisin mieltä lihakseen laitettavasta kipupiikistä (olin siis sanonut, että tahdon välttää neuloja mahdollisimman pitkään, mutta neulat nyt ei ole ehdoton ei jos kivunlievitystä haluan) ja vastasin, että voin harkita kipupiikkiä kunhan mies tulee takaisin. Harjoittelija kertoi tämän kätilölle, jonka jälkeen kätilö sanoi kysymättä minulta soittavansa anestesialääkärin laittamaan epiduraalin ennen kuin olisin super kipeä, joten en kai voinut tästä kieltäytyäkkään. Tai tottakai olisin voinun kieltäytyä, mutta kai ajattelin, että kätilö tiesi miten olisi hyvä toimia. Kysyin pelon vuoksi kuinka kauan lääkärillä menee saapua, että ehtiikö mies takaisin ennen laittoa. Kätilö sanoi, että ehtii.
Käskettiin kääntymään kyljelleen epiduraalin laittoa varten ja pian jo kuulinkin vieraan miesäänen, jonka tiesin olevan anestesialääkäri. Voi ei... miestä ei näy eikä kuulu. Tässä vaiheessa aloitin hysteerisen itkun sillä nyt olisi vuorossa se mitä synnytyksessä pelkäsin eniten... epiduraalin laitto. Skolioosi lisäsi pelkoani, sillä olin kuullut huonoja kokemuksia siitä, että epiduraali ei mene oikeaan paikkaan. Kuitenkin ennen kun mitään ehditään tekeemään, mies saapuu paikalle, juuri oikeaan aikaan💕 Epiduurali sujui kamalan tärinän ja hysteerisen itkun kanssa. Onneksi kätilö ja anestesialääkäri ymmärsivät pelkoni, vaikka tärisin kuinka niin kätilö piti kiinni että pysyin paikallani laiton ajan samalla mieheni kanssa rauhoitellessa mua. Kiinni pitäminen kuulostaa pahalta, mutta siinä tilanteessa se ei sitä ollut, sillä itselleni paikallaan oleminen ei ollut mitenkään mahdollista. Epiduraali meni kerrasta oikeaan paikkaan ja helpotti välittömästi.
Nukahdin melko pian ja parin tunnin päästä kätilö tuli takaisin ja oksitosiini tippa laitettiin pois sillä nyt se oli jo tullut täydellä annoksella (?) niin kauan ettei siitä enää olisi hyötyä. Katsottaisiin tuottaisiko kroppa itsestään supistuksia ja aamulla mahdollisesti voitaisiin aloitaa oksitosiini uudestaan.
Jatkoin nukkumista ja supistukset alkoivat uudestaan ja aamulla aloitettiin myös oksitosiini uudestaan. Pian olinki taas jo todella kipeä, joten uusi kätilö sanoi, että laitetaanpa epiduraalin kautta lisää lääkettä. Mitään ei kuitenkaan ei tapahtunut. Laitetaanpa uudestaan lääkettä, vieläkään ei tapahdu mitään. Jotain siis oli ensimmäisessä epiduraalissa mennyt pieleen, joten soitto taas anestesialääkärille ja epiduraalin laitto uudestaan... Tällä kertaa anestesialääkäri ja kätilö eivät olleetkaan enää niin ymmärtäväisiä pelkoni kanssa. Tällä kertaa laitettiin istumaan epiduraalin laiton ajaksi ja taas alkoi hysteerinen itku. Laitosta muistan vaan sen kuinka itkin pelosta ja kivusta kun supisti. Vaikka vedinkin ilokaasua samaan aikaan kun supisti, niin kivun lievitys ei toiminut samalla tavalla kun supistuksiin ei saanut rauhassa keskittyä kun epiduraalia laitettiin samaan aikaan. Molemmat vaan sanoivat hieman turhautuineina tilanteeseen, että pitää rauhoittua ja olla paikoillaan kun neulalla tökitään selkää. Ja tottakai sen nyt itsekkin ymmärsin, mutta pelko oli niin vahvasti läsnä että miten siinä tilanteessa olisi ollut mahdollista rauhoittua. Kätilö oli taas edessäni pitämässä kiinni, itse pidin kätilöä polvitaipeesta, vedin ilokaasua ja huusin, sillä samaan aikaan supisti, asento oli epämukava ja epiduraali ei tietenkään kerralla mennyt oikeaan paikkaan vaan sitä pistettiin monta kertaa.
Lopulta epiduraali saatiin oikeaan paikkaan ja kipu helpotti. Tässä vaiheessa tapahtui ''vahdin vaihto''. Minulle oli alusta asti selvää, että jos mies ei olisi ollut synnytksessä mukana niin heti seuraavana äidistäni olisi ihan selkeästi tullut tukihenkilöni. Viikko oli kuitenkin ollut molemmille raskas ja koska mitään ei ollut edelleenkään tapahtumassa, niin mies lähti kotiin lepäämään ja osasi soittaa äitini paikalle, vaikkei edes tiennyt minun haluavan hänet paikalle jos olisi tarve💕
Kun äitini pääsi paikalle pian tehtiin sisätutkimus ja huomattiin, että tilanne ei ollut edennyt synnytyssalissa mihinkään vaikka kipeitä supistuksia olikin ollut pitkään. Edelleen oltiin vain 3cm auki. Pian äidin saapumisen jälkeen (tai ainakin minusta tuntui, että pian) paikalle tuli lääkri, joka sanoi ne hirveimmät sanat. Synnytys ei ole edennyt, alat olemaan jo todella väsynyt ja kipulääke kerrat alkavat olemaan jo vähissä, nyt täytyisi leikata, mitä olet mieltä. Mielessäni huusin EI TODELLAKAAN, mutta ei kai ollut hirveästi vaihtoehtoja. (Tätä kirjoittaessa mietin, että jos äitini lukee tämän postauksen niin toivottavasti en muista asioita kovin väärin😁)
Tästä alkoi elämäni hirveimmät pari tuntia. Tästä alkoi kamala pelko, pelko joka ei ollut enää mitenkään verrattavissa epiduraalin laittoon. Alkoi taas itku ja tärinä. Enää ei ollut supistuskipuja, mutta ilokaasu oli käytössä edelleen sillä sain helpotettua tärinää ja kai jollain tavalla se rauhoitti. Siinä tehtiin valmisteluja ja äitini soitti miehelle, että mikä on tilanne. Koska itkin siinä vaiheessa kovasti, niin kätilö tuli kysymään olinko pettynyt itseeni tai synnytykseen. No en tietenkään?!? Se, että sektioon jouduttiin ei ollut millään tavalla omasta tai henkilökunnan toiminnasta kiinni, sille ei voinut mitään. Eikö pelko ollut tarpeeksi hyvä syy regoida niin. Tässä vaiheessa olin todella kiitollinen, että asiat olivat menneet niin, että äitini oli paikalla, sillä itsekkin synnyin sektiolla, joten äitini tiesi hyvin mitä kävin läpi ja mitä tapahtuu. Mieheni olisi varmasti ollut aivan yhtä tuki, mutta itsellä oli ehkä turvallisempi olo kun edes toinen meistä tiesi mitä tapahtuu. Ehdin vielä onneksi pikaisesti jutella miehen kanssa puhelimessa ennen leikkausta. Sitten tapahtuikin sängyn vaihto ja leikkaussaliin lähtö. Tässä vaiheessa muistikuvat alkavat kadota. Muistan vain kuinka ennen leikkausta kysyin äidiltä, että enhän varmasti tuntisi kipua ja äiti vastasi et. Ennen leikkausta olin myös ihan varma, että kuolisin siihen, joten pelko oli todellinen.
Seuraavat hetket ovatkin todella sekavina mielessä, mutta muistan kun Tipi rääkäisi ensimmäisen kerran niin pääsi itku. En osannut reagoida sen enempää. Olin niin peloissani, että vauvan rääkäisyn kuultuani keskityin vain leikkauksesta selviämiseen, sillä uskoin vauvalla olevan kaikki hyvin. Tipiä tultiin näyttämään minulla ja kysyttiin lähteekö äitini Tipin mukaan vai jääkö äiti kanssani saliin. Tuli hirveä olo, mutta halusin äitini jäävän kanssani. Kun vauva pääsi ulos salista he tulivatkin heti takaisin ja kätilö kysyi onko Aki mieheni. Mies oli siis tietämättäni ehtinyt tulla paikalle juuri samaan aikaan kun vauva oli menossa ulossa salista, joten mies pääsi Tipin mukaan💕 Tästä muistikuvat edelleen vähenevät, pariin kertaan kuulin Tipin itkua jostain läheisestä huoneesta ja joka kerta pääsi itku.
Leikkaus päättyi ja minut siirrettiin toiselle sängylle ja seuraava muistikuva on heräämöstä. Äiti istui vieressäni ja mies istui vauva sylissä sängynpäädyssä. Elämäni hirvein hetki kääntyi yhteen elämäni hienoimpaan hetkeen vaikken siitä paljoa muistakkaan, nyt pieni aarteeni oli turvallisesti maailmassa💕
-Julia💕
