torstai 7. maaliskuuta 2019

6 kuukautta, 26 viikkoa, 182 päivää

Tasan puoli vuotta sitten, kuusi kuukautta, 26 viikkoa, 182 päivää sitten monen ihmisen elämä muttui. Musta tuli äiti, Akista isä, meidän äideistä mummoja ja meidän isistä vaareja jne. sillä silloin Amelia syntyi💕 
Tän puolen vuoden aikana me ollaan opittu vanhempina koko ajan jotain uutta. Me ollaan vietetty ristiäisiä, joulua, uuttavuotta ja ystävänpäivää, sekä joka kuukausi iloittu kun Amelia on tullut kuukauden vanhemmaksi ja oppinut uutta. Sen kaiken lisäksi mitä me ollaan opittu, on Amelia oppinut vielä enemmän. Amelia on oppinut esimerkiksi hymyilemään ja nauramaan, oppinut kääntymään, päristelemään ja kiljumaan. Kaikkea mitä pienen vauvan tarvitseekaan osata. Hellyyttävimmät taidot on kuitenkin hymyily ja nauraminen💕
Kun aikaa menee saman verran eteenpäin, niin juhlitaan Amelian syntymäpäivää ja ihmetellään kaikkea uutta mitä Amelia on talven jälkeen oppinut.























-Julia💕

torstai 27. syyskuuta 2018

SYNNYTYSKERTOMUS

31.8. oli käynti äitiyspolilla mun turvotusten takia. Suunnitelma oli, että piti olla enää tavallinen neuvola ja parin viikon päästä taas neuvola jolloin saadaan lähete äitiyspolille yliaikaisuuden takia. Viimeisillä raskausviikoilla kuitenkin turvotus vain paheni ja sille ei löytynyt mitään syytä jonka takia sain läheteen jo kolme päivää ennen laskettua aikaa äitiyspolille. 31. päivä perjantaina sitten turvotukseen ei löytynyt syytä, mutta ultrassa huomattiin, että Tipi oli jo reilun kokoinen vauva jonka jälkeen lääkäri kysyi millä viikoilla itse olen syntynyt. Ja itsehän olin reilusti yliaikainen. Näillä tiedoilla lääkäri tuli siihen tulokseen, ettei haluta vauvan enää hirveästi kasvavan ja minun kohdallani oli suuri todennäköisyys ettei synnytys käynnistyisi itsestään ainakaan kovin nopeasti. Päätettiin siis, että synnytys käynnistetään. Sain kolmesta eri päivästä päättää milloin tulisimme käynnistykseen ja päätin, että se päivä olisi 2.9. sunnuntai. Päivä ennen laskettua aikaa

Tuli sitten sunnuntai ja mentiin taysille aamulla yhdeksäksi kovin jännittyneinä. Pian pieni prinsessa olisi meidän sylissä... voi kuinka väärässä oltiinkaan. Käynnistys aloitettiin lääkkeellisesti jota kesti sunnuntain, maanantain ja tiistain. Mitään ei oikein tapahtunut, huonekaverit vaihtuivat, olivat myös käynnistyksessä, mutta lähtivät heti ensimmäisen lääkkeen jälkeen synnyttämään. Keskiviikkona laitettiin ballonki, jonka laitosta alkoi tunnin kestävä supistus, onneksi tunnin jälkeen supistuksiin tuli tauot mukaan. Olin jo varma, että nyt synnytys käynnistyi. Supistukset jatkuivat pari tuntia ja sen jälkeen loppuivat. Tuli torstai. Ballonki ei ollut lähtenyt itsestään, joten aamupäivällä se otettiin pois. Sitten tuli tähän mennessä paras uutinen, nyt lähdetään synnytyssaliin kalvojen puhkaisuun.






Kävelin itse saliin ja saliin päästyäni olin todella jännittynyt. Ensimmäisenä oli luvassa yksi hirveimmistä asioista neula pelkoni takia... kanyylin laitto. Kätilö yritti kerran laittaa kanyylia mutta ei onnistunut ensimmäisellä kerralla ja tuli siihen tulokseen, ettei halua pelkoni takia tökkiä montaa kertaa joten soitti anestesialääkärin laittamaan kanyylin paikalleen ja se onneksi meni kerrasta paikalleen. Pian myös mies saapui paikalle, koska oli tottakai kotona nukkumassa minun ollessa osastolla. Sitten olikin kalvojen puhkaisun vuoro. Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että katsellaan tunnin verran alkaako supistukset vai aloitetaanko oksitosiini tippa. Supistuksethan alkoivat heti, mutta sehän ei kätilöille riittänyt joten tunnin jälkeen aloitettiin myös oksitosiini tippa ja supistuksethan alkoivat heti voimistua. Sain myös melkein heti ilokaasun käyttöön ja itselläni toimi loisavasti vaikka olinkin kuullut ettei monella toimi. Ilokaasulla pärjäsinkin todella hyvin. Oksitosiini annosta nostettiin ja nostettiin maksimiin saakka. Supistukset olivat jo todella kipeitä. Kello oli noin 22-23 ja mies oli viemässä autoa kotiin, mutta tulossa pian takaisin. Tällä välillä mukana ollut harjoittelija kysyi mitä olisin mieltä lihakseen laitettavasta kipupiikistä (olin siis sanonut, että tahdon välttää neuloja mahdollisimman pitkään, mutta neulat nyt ei ole ehdoton ei jos kivunlievitystä haluan) ja vastasin, että voin harkita kipupiikkiä kunhan mies tulee takaisin. Harjoittelija kertoi tämän kätilölle, jonka jälkeen kätilö sanoi kysymättä minulta soittavansa anestesialääkärin laittamaan epiduraalin ennen kuin olisin super kipeä, joten en kai voinut tästä kieltäytyäkkään. Tai tottakai olisin voinun kieltäytyä, mutta kai ajattelin, että kätilö tiesi miten olisi hyvä toimia. Kysyin pelon vuoksi kuinka kauan lääkärillä menee saapua, että ehtiikö mies takaisin ennen laittoa. Kätilö sanoi, että ehtii.

Käskettiin kääntymään kyljelleen epiduraalin laittoa varten ja pian jo kuulinkin vieraan miesäänen, jonka tiesin olevan anestesialääkäri. Voi ei... miestä ei näy eikä kuulu. Tässä vaiheessa aloitin hysteerisen itkun sillä nyt olisi vuorossa se mitä synnytyksessä pelkäsin eniten... epiduraalin laitto. Skolioosi lisäsi pelkoani, sillä olin kuullut huonoja kokemuksia siitä, että epiduraali ei mene oikeaan paikkaan. Kuitenkin ennen kun mitään ehditään tekeemään, mies saapuu paikalle, juuri oikeaan aikaan💕 Epiduurali sujui kamalan tärinän ja hysteerisen itkun kanssa. Onneksi kätilö ja anestesialääkäri ymmärsivät pelkoni, vaikka tärisin kuinka niin kätilö piti kiinni että pysyin paikallani laiton ajan samalla mieheni kanssa rauhoitellessa mua. Kiinni pitäminen kuulostaa pahalta, mutta siinä tilanteessa se ei sitä ollut, sillä itselleni paikallaan oleminen ei ollut mitenkään mahdollista. Epiduraali meni kerrasta oikeaan paikkaan ja helpotti välittömästi. 
Nukahdin melko pian ja parin tunnin päästä kätilö tuli takaisin ja oksitosiini tippa laitettiin pois sillä nyt se oli jo tullut täydellä annoksella (?) niin kauan ettei siitä enää olisi hyötyä. Katsottaisiin tuottaisiko kroppa itsestään supistuksia ja aamulla mahdollisesti voitaisiin aloitaa oksitosiini uudestaan. 

Jatkoin nukkumista ja supistukset alkoivat uudestaan ja aamulla aloitettiin myös oksitosiini uudestaan. Pian olinki taas jo todella kipeä, joten uusi kätilö sanoi, että laitetaanpa epiduraalin kautta lisää lääkettä. Mitään ei kuitenkaan ei tapahtunut. Laitetaanpa uudestaan lääkettä, vieläkään ei tapahdu mitään. Jotain siis oli ensimmäisessä epiduraalissa mennyt pieleen, joten soitto taas anestesialääkärille ja epiduraalin laitto uudestaan... Tällä kertaa anestesialääkäri ja kätilö eivät olleetkaan enää niin ymmärtäväisiä pelkoni kanssa. Tällä kertaa laitettiin istumaan epiduraalin laiton ajaksi ja taas alkoi hysteerinen itku. Laitosta muistan vaan sen kuinka itkin pelosta ja kivusta kun supisti. Vaikka vedinkin ilokaasua samaan aikaan kun supisti, niin kivun lievitys ei toiminut samalla tavalla kun supistuksiin ei saanut rauhassa keskittyä kun epiduraalia laitettiin samaan aikaan. Molemmat vaan sanoivat hieman turhautuineina tilanteeseen, että pitää rauhoittua ja olla paikoillaan kun neulalla tökitään selkää. Ja tottakai sen nyt itsekkin ymmärsin, mutta pelko oli niin vahvasti läsnä että miten siinä tilanteessa olisi ollut mahdollista rauhoittua. Kätilö oli taas edessäni pitämässä kiinni, itse pidin kätilöä polvitaipeesta, vedin ilokaasua ja huusin, sillä samaan aikaan supisti, asento oli epämukava ja epiduraali ei tietenkään kerralla mennyt oikeaan paikkaan vaan sitä pistettiin monta kertaa.

Lopulta epiduraali saatiin oikeaan paikkaan ja kipu helpotti. Tässä vaiheessa tapahtui          ''vahdin vaihto''. Minulle oli alusta asti selvää, että jos mies ei olisi ollut synnytksessä mukana niin heti seuraavana äidistäni olisi ihan selkeästi tullut tukihenkilöni. Viikko oli kuitenkin ollut molemmille raskas ja koska mitään ei ollut edelleenkään tapahtumassa, niin mies lähti kotiin lepäämään ja osasi soittaa äitini paikalle, vaikkei edes tiennyt minun haluavan hänet paikalle jos olisi tarve💕
Kun äitini pääsi paikalle pian tehtiin sisätutkimus ja huomattiin, että tilanne ei ollut edennyt synnytyssalissa mihinkään vaikka kipeitä supistuksia olikin ollut pitkään. Edelleen oltiin vain 3cm auki. Pian äidin saapumisen jälkeen (tai ainakin minusta tuntui, että pian) paikalle tuli lääkri, joka sanoi ne hirveimmät sanat. Synnytys ei ole edennyt, alat olemaan jo todella väsynyt ja kipulääke kerrat alkavat olemaan jo vähissä, nyt täytyisi leikata, mitä olet mieltä. Mielessäni huusin EI TODELLAKAAN, mutta ei kai ollut hirveästi vaihtoehtoja. (Tätä kirjoittaessa mietin, että jos äitini lukee tämän postauksen niin toivottavasti en muista asioita kovin väärin😁)






Tästä  alkoi elämäni hirveimmät pari tuntia. Tästä alkoi kamala pelko, pelko joka ei ollut enää mitenkään verrattavissa epiduraalin laittoon. Alkoi taas itku ja tärinä. Enää ei ollut supistuskipuja, mutta ilokaasu oli käytössä edelleen sillä sain helpotettua tärinää ja kai jollain tavalla se rauhoitti. Siinä tehtiin valmisteluja ja äitini soitti miehelle, että mikä on tilanne. Koska itkin siinä vaiheessa kovasti, niin kätilö tuli kysymään olinko pettynyt itseeni tai synnytykseen. No en tietenkään?!? Se, että sektioon jouduttiin ei ollut millään tavalla omasta tai henkilökunnan toiminnasta kiinni, sille ei voinut mitään. Eikö pelko ollut tarpeeksi hyvä syy regoida niin. Tässä vaiheessa olin todella kiitollinen, että asiat olivat menneet niin, että äitini oli paikalla, sillä itsekkin synnyin sektiolla, joten äitini tiesi hyvin mitä kävin läpi ja mitä tapahtuu. Mieheni olisi varmasti ollut aivan yhtä tuki, mutta itsellä oli ehkä turvallisempi olo kun edes toinen meistä tiesi mitä tapahtuu. Ehdin vielä onneksi pikaisesti jutella miehen kanssa puhelimessa ennen leikkausta. Sitten tapahtuikin sängyn vaihto ja leikkaussaliin lähtö. Tässä vaiheessa muistikuvat alkavat kadota. Muistan vain kuinka ennen leikkausta kysyin äidiltä, että enhän varmasti tuntisi kipua ja äiti vastasi et. Ennen leikkausta olin myös ihan varma, että kuolisin siihen, joten pelko oli todellinen. 

Seuraavat hetket ovatkin todella sekavina mielessä, mutta muistan kun Tipi rääkäisi ensimmäisen kerran niin pääsi itku. En osannut reagoida sen enempää. Olin niin peloissani, että vauvan rääkäisyn kuultuani keskityin vain leikkauksesta selviämiseen, sillä uskoin vauvalla olevan kaikki hyvin. Tipiä tultiin näyttämään minulla ja kysyttiin lähteekö äitini Tipin mukaan vai jääkö äiti kanssani saliin. Tuli hirveä olo, mutta halusin äitini jäävän kanssani. Kun vauva pääsi ulos salista he tulivatkin heti takaisin ja kätilö kysyi onko Aki mieheni. Mies oli siis tietämättäni ehtinyt tulla paikalle juuri samaan aikaan kun vauva oli menossa ulossa salista, joten mies pääsi Tipin mukaan💕 Tästä muistikuvat edelleen vähenevät, pariin kertaan kuulin Tipin itkua jostain läheisestä huoneesta ja joka kerta pääsi itku. 

Leikkaus päättyi ja minut siirrettiin toiselle sängylle ja seuraava muistikuva on heräämöstä. Äiti istui vieressäni ja mies istui vauva sylissä sängynpäädyssä. Elämäni hirvein hetki kääntyi yhteen elämäni hienoimpaan hetkeen vaikken siitä paljoa muistakkaan, nyt pieni aarteeni oli turvallisesti maailmassa💕








-Julia💕






maanantai 24. syyskuuta 2018

HÄN ON TÄÄLLÄ

Aikaa on kulunut, mutta tässä ajassa on kyllä ehtinytkin tapahtumaan jo paljon! 7.9. siis syntyi meidänn pieni prinsessa💕 Olisi hurjasti kerrottavaa, mutta helpointa ehkä etten edes yritä saada kaikkea kerrottua tässä.






Loppuraskaus siis oli ja meni, olin jo tosi kipeä ja noin pari viikkoa ennen synnnytystä siirryiin tavallaan jonkinlaiseen omaan synnytyskuplaan, enkä enää jaksanut nähdä ketään tai jutella kenenkään kanssa paitsi tietysti Akin ja omien vanhempieni kanssa. Siitä ajasta ei siis juurikaan ole kerrottavaa ja tämä omassa kuplassa oleilu jatkui vielä noin viikon synnytyksen jälkeenkin.

Lyhykäisyydessään synnytys meni niin, että 2.9. mentiin käynnistykseen ja synnytyksen edistymättömyyden vuoksi 7.9. päädyttiin kiirelliseen sektioon jolloin vauva siis syntyi. Itse pääsin sitten kotiin 12.9. ja vauva pääsi kotiin 13.9.






Tällä hetkellä ollaan siis oltu kotona reilu viikko, ja meillä on mennyt hienosti💕 Tottakai arki on koko ajan uuden opettelua ja niitä omia hankaluuksiakin löytyy, mutta olosuhteisiin nähden meillä on mennyt todella hyvin.






Jos nyt jotain pitäis tarkemmin kertoa mitä mulle nyt kuuluu, niin pakko myöntää, että oon kyllä ollut todella stressaantunut, varsinkin verrattun raskausaikaan, jolloin olin todella rauhallinen. Pitkän sairaalassa olon jälkeen ja kaikki uusi kotona alkoi tuntumaan siltä, että seinät kaatuu päälle, nyt kuitenkin löysin paremman kuin hyvän pakokeinon. Vaunulenkit! Olen jo huomannut, että oma mieli on paljon virkeämpi ja olen ollut paljon paremmalla tuulella. Aiemmin en voinut sietää kävelyä, koska se on tylsää ja hidasta, joten en olisi voinut kuvitellakkaan kuinka paljon nauttisin siitä joskus. Myös tällä hetkellä ihmisten näkeminen piristää kovasti. Nyt huomaan olevani paljon väsyneempi mitä olisin uskonut, mutta toisaalta jaksan kuitenkin tehdä paremmin asioita mitä olisin uskonut.




Tottakai aluksi kun kaikki oli uutta ja on edelleen niin huomasi, että stressi oli vahvasti läsnä, sillä itselläni ei ollut minkäänlaista kokemusta vauvan hoitamisesta ja sairaalaassa ehdin vaippaa vaihtamaan ehkä kolme kertaa ja vauvan syöttö tapahtui pullosta jossa oli valmiiksi lämmitetty maito. Pelotti aivan tajuttoman paljon, että pärjääkö vauvan kanssa kotona kun meillä ei ollut mahdollisuutta sairaalassa opetella vauvan hoitoa eikä sairaalassa muutenkaan neuvoja edes annettu. Ja pakko myöntää, että aluksi en millään tavalla nauttinut tästä. Oli hermoja raastavaa kun ei ymmärrä mitä se pieni ihminen itkullaan tarkoittaa. Nyt ollaan oltu puolitoista viikkoa kotona ja en tietenkään edelleenkään ymmärrä mitä se pieni ihminen yrittää kertoa, mutta nyt jo osaan iloita ja nauttia, kun arki on alkanut jo jollain tavalla rullaamaan💕
-Julia💕



torstai 2. elokuuta 2018

KUULUMISIA

Vaikka oon lomalla ollut jo ties kuinka kauan, niin nyt se alkoi sitten virallisesti maanantaina. Äitiysloma! Nyt voi sanoa, että viimeistään ensi kuussa vauva on täällä!




Nyt on menossa rv 35+3 eli raskausaika alkaa käydä vähiin. Mitä tässä lähiaikoina on sitten tapahtunut? No ei juurikaan mitään. Neuvoloita ja lepoa. Paljon lepoa. Kiitos helteiden, mun vointi on ollut jo monia viikkoja ihan järjettömän huono. Ihmiset on monesti sanonut, että ''sulla on varmaan tosi tukala olla'' ja voin kertoa se tukala ei riitä kuvailemaan sitä kuinka huonosti oon voinut. Vauva oli tosi pitkään liikkunut todella huonosti ja mulla aivan järjettömät liitoskivut. Ärsytti vaan olla raskaana, miten tästä voi kukaan nauttia? 




Viime viikolla päätin, että kunhan neuvolat ja muut menot on saatu hoidettua niin sunnuntaina lähden seuraavaksi viikoksi äidilleni. Täällä on siis ilmalämpöpumppu, eli siis täällä on viileämpää. Nyt alkaa jo elämä vähän hymyilemään monien viikkojen jälkeen. Mä saan nukuttua täällä, ainakin vähän paremmin ja olo on jo paljon parempi ja virkeämpi😍 




Nyt on myös huomannut, että vauva liikkuu taas normaalisti! Neuvolassa kun kerroin asiasta, että vauva liikkuu mielestäni aivan liian vähän, siellä kuitattiin asia sanomalla ilman mitään tutkimuksia sen olevan normaalia. Ja voihan se olla normaalia, mutta vähäinen liikehdintä voi myös olla merkki siitä, että jokin on pielessä. Kävin myös viime viikolla äitiyspolilla, jossa otin asian puheeksi ja siellä ainakin otettiin asia vakavasti ja tutkittiin tilannetta, mutta vauvalla oli kaikki hyvin💕 En tiedä mikä oli pielessä, johtuiko edes helteistä tai omasta huonovointisuudesta, mutta sen tiesin ettei vauva pelkän tilan puutteen vuoksi ole lopettanut liikkumista, sillä nyt vauva liikkuu yhtä paljon kun ennen helteitä ja omaa huonovointisuutta. Tällä hetkellä jopa nautin raskaudesta olemisesta vaikka haluaisinkin, että vauva syntyisi mahdollisimman pian. 

Vielä näin elokuussa ennen vauvan syntymää luvassa olisi viimeiset hankinnat vauvalle, kavereiden näkemistä, Popedan keikka, sekä blogjn päivittelyä. Ajattelin tehdän jonkilaisen sarjan tai ainakin pari osaa liittyen vauvan kanssa yksiössä asumiseen, ehkä jopa video muodossa?


-Julia💕




keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

ELOKUUN BULLET JOURNAL



Elokuun bujon vuoro, ja nyt oon jopa ajoissa! Esimerkiksi vaikka bujoillessa on ollut ihana
huomata omaa kehittymistä. Mä en oo ikinä ollu hyvä piirtämään tai keksimään mitä piirtää
ja varsinkaan lukio aikoina ei hirveesti ole tullut piirreltyä... On kuitenkin super kiva huomata
miten kehittyy, vaikka se ei välttämättä vielä bujossa näykkään:D Bujosta alkaa saamaan
myös pikkuhiljaa omaan käyttönsä edellistä kuukautta paremman. Ja varsinkin tästä
kuukaudesta oon ihan super ylpee ja miellyttä jopa mua:D  Haluaisin et mun kuukauden
teemat ois jotain siihen kuukauteen liittyvää, mut se ei aina olekkaan ihan helppoa, mut
tässä kuussa onnistuin! 










Nyt heinäkuussa tykästyin tähän väritys juttuun, että joka päivälle voi laittaa useamman
fiiliksen ja väritellä akvarellinkynillä fiiliksen mukaan ja levittää värit yhtenäisiksi.



Sit nää perus trackerit, joista kohteet vielä hakee niittä tarpeellisimpia, mutta itsessään
tällainen habit tracker on ainakin itsellä toiminu!



Tässä kuussa perus viikkonäkymä näyttää siis tältä.



Tältä siis näyttää jokaisen päivä otsikointi. Ajattelin aluksi, että teen tekstin taustan
yliviivaustussilla (heti kun saan ne ostettua), mutta tulinkin siihen tulokseen, että
akvarellikynät näyttää hauskemmalta.  Maalasin siis taustan ja sen kuivumisen jälkeen
kirjoitin päivämäärän ja viikonpäivän.



En tiedä onko tarpeellista, mutta halusin vähän tulla avaamaan mitä tarvikkeita tykkän
bujoilussa käyttää. Mä sain Elisa Malikin videoilta idean näihin akvarelli kyniin ja näitä
oonkin tykännyt käyttää ihan super paljon. Elisallahan ei just näitä kyniä ollut käytössä,
mutta en oikein tienny miten näiden käyttö tulisi luonnistumaan niin päätin ottaa kokeiluun
stabilon halvemmat versiot, mutta hyvin toimii nämäkin!




Oikealta näkyy edelliseen liittyvä Pentelin säiliösivellin, joka on ihan super kätevä!
Siveltimessä itsessään on vettä eikä tarvitse mitään vesikuppeja, mikä helpottaa käyttöä
missä vaan eikä  siveltimen kärkeä juurikaan tarvitse väriä vaihtaessa putsata. Ehkä
mustasta keltaiseen vaihtaessa voi pyyhkäisrä enimmät mustat toiselle paperille, mutta
tämä sivellin on kyllä niin paljon parempi kuin lapsuuden sivellin ja vesikuppi combo. Ja
vasemmalla jostain Tammelan taidekaupasta ostetut tussit. Toimii!



Ihanaa elokuuta💖



- Julia💕

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

BABY SHOWERIT

Mut yllätettiin eilen ihan super ihanasti eilen, sillä eilen oli mun baby showerit tai näin
suomalaisittain vauvakutsut. Ja tuli kyllä aika täytenä yllätyksenä. Tietysti oli asioita joista
olisi voinut päätellä, mutta aina ei voi onnistua:D Vähän kyllä jäi harmittamaan kun ei jäänyt
kauheasti kuvia muistoksi, kun oli niin hämennyksissä ettei älynnyt ottaa kuvia, mutta
onneksi tämän muistaa kyllä ilmankin <3




Tää odotti mua kun sain avata silmät. Ja tottakai mun kavereita, sekä Akin ja mun äidit <3



Ja siis tää taulu oli ihanin idea ikinä, Tipin kummi oli siis tehnyt ton norsun johon kaikki
paikalla olleet kirjoittivat nimensä ilmapalloihin kuin vieraskirjaan.







Ja tää... mun kaveri oli tehny niiiiiin upeen baby shower kakun etten kestä! Kakkun nyt ei
ihan pääse oikeuksiinsa tässä kuvassa mut siis niin hieno ja siis ihan super hyvää!
Parastahan tässä oli se, että juuri edellisenä iltana tietämättömänä tässä kaikessa ajattelin,
että pitäisiköhän pyytää jos kaverini voisi tehdä kakun ristiäisiin, ja kyllä pitäisi! Tai no itse
asiassa pyysinkin jo :D



Tipin kummi myös muisti kuinka puhuin joskus talvella, että haluaisin vaippakakun ja mä
sain sen <3




Ja ei huolta, Akillekkin muistettiin jättää kakkua :D



Tipi sai myös aivan ihania lahjoja, joita kaikkie en edes yrittänyt laittaa samaan kuvaan <3


- Julia💕



p.s. eilen kävin hakemassa myös Oot niin ihana vauvakirjan jota piti päästä eilen jo
katselemaan ja ehkä jo täyttelemään, mutta olikin suunniteltua kiireisempi päivä, mutta ehkä
tänään ehtii katselemaan!


                                   





keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

OOT NIIN IHANA

Jee! Mä oon siis yks tämän vuoden brändilähettiläistä! Pääsen siis tekemään yhteistyötä
Oot niin ihana vauvakirjan kanssa.



Miksi mä sitten halusin tähän brändilähettiläs hommaan mukaan? No vauvakirjahan meiltä
vielä puuttui ja rakastuin tähän ideaan luoda omannäköinen vauvakirja omasta pienestä
aarteesta. Jos taas ideoiminen tuntuu hankalalta on esimerkiksi instagram täynnä kuvia,
joista voi löytää inspiraatiota kirjaansa. Varsinkin kun itse olen päässyt tähän bujoiluun
mukaan, niin tämä on esimerkiksi täydellinen bujoilijan vauvakirja.



Toinen syyhän oli se, että Oot niin ihana on täysin Suomalainen brändi! Mielestäni
Suomalaisia yrityksiä ja tuotteita on tärkeä tukea ja ostaa mahdollisuuksien mukaan. Tietysti
se ei kaikessa ole aina mahdollista, mutta mikäli löytää itseään kiinostavia/miellyttäviä
brändejä tai tuotteita niin suosi Suomalaista! Joten tää ihana vauvakirja ja brändi tulee
näkymään tänä vuonna blogissa ja instagramissa, eli tekin pääsette näkemään myös kuinka
Oot niin ihan avauvakirja toimii käytännössä!


-Julia